Ei mun päivä

Täytyy taas avautua asuntoasioista. Käytiin jälleen eilen katsomassa yhtä kohdetta. Päästiin yksityisnäytölle, koska ei oltu paikkakunnalla toissa iltana, jolloin asunnossa oli ensinäyttö. Tuli hieman kummallinen fiilis, kun asuntoon mennessämme kiinteistövälittäjä siellä täytteli kirjallisia esikauppasopimuksia, ja paikan päälle tuli toinen pariskunta, joka totesi, että tuntuu jo siltä kuin omaan kotiin tulisi… Kämppä oli aivan ihana ja päätimme tehdä siitä tarjouksen. Soitin takaisin kotiin päästyämme kiinteistövälittäjälle, joka kollegansa kanssa tuli sitten käymään TÄÄLLÄ. Välittäjän silmät olivat tippua päästä, kun ilmoitin tarjouksemme. Joku toinen oli kuulemma jo tehnyt hintapyynnön mukaisen tarjouksen, joten vain sen ylittävät tarjoukset huomioitiin. Tuli totaalisen tyhmä olo!! Mutta olisi välittäjäkin voinut jo puhelimessa kertoa, että kohteesta on jo tullut hyvä tarjous… Kehtasi vielä meidän sohvalla istuessaan ehdottaa yli 200 000 euron rivarikolmiota, jossa yhtiövastike ilman putkiremontin kustannuksia on yli 600 euroa. No way!

Olin niin vittuuntunut, että mökötin ja porasin seuraavan tunnin. Sanoin siinä suutuksissani miehelle, etten aio enää etsiä asuntoja, kun turha meillä on näillä budjeteilla edes haaveilla hyvästä asunnosta, että parempi vaan kun muutetaan pois koko paikkakunnalta, ja vaikka olemme päättäneet, ettei kompromisseja uuden kodin suhteen tehdä, on meidän pakko hyväksyä kohta joku persläpi… Aika lapsellista ajattelua taas, mutta oli niin toivoton olo. Mies jaksoi taas tsempata, että hyvä koti varmasti vielä löytyy, mutta just  sillä hetkellä sitä oli vaikea uskoa. Otti niin pannuun se aika ja energia ja raha, joka runsaan kymmenen asunnon katsastamiseen on jo käytetty! Ja sitten on kuullut näitä tarinoita, joissa tyypit ovat katsastaneet yli sataa asuntoa, ennen kuin se oikea on löytynyt… Siinä vaiheessa mä olen jo tullut hulluksi tässä pienessä kaksiossa! No toivottavasti en.

Käytiin iltapäivällä Suomenlinnassa ja lähdettiin pois, kun mereltä alkoi lähestyä ukkospilviä. Kauppatorille päästyämme alkoi sataa ja ennen kuin pääsimme ratikkaan, olin kastunut alusvaatteitani myöten läpimäräksi. Aika paska fiilis seistä vettä valuvana koko pitkä ratikkamatka.

Kotona lämmitin meille karjalanpiirakoita ja pinaattilettuja. Halusin lettujen päälle isän puolukkasurvosta, mutta vietävä purkki ei suostunut avautumaan. Kun otin avukseni pyyhkeen, purkki aukesi vaudilla ja putosi lattialle. Puoli litraa puolukkasurvosta lensi metrin säteellä miehen viikonloppuna pesemälle matolle, vuokra-asunnon valkoisille seinille ja parkettilattialle, avoinna olleisiin kaappiin ja laatikkoon… Voi luoja mikä siivo!! Yritin vetää syvään henkeä, mutta ensin tuli itku ja sitten nauru. Laatikossa olleista tavaroista vain kaksi säästyi puolukalta, ja melkein kaikki avonaiset lautasliinapakkaukset piti heittää roskikseen. Onneksi mies jaksoi taas empata ja kannustaa.

Totaalisen turhautuneena totesin, että tuleepahan elämästä helpompi, kun ei enää tarvitse etsiä asuntoja tai syödä puolukkaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s